• Mikko Mäkelä

Yrittäjäksi syntynyt


Kirjoittaja Kati Häkkinen on Liike Nyt:in eduskuntavaaliehdokas

Synnyin vuonna 1980 esikoisena perheeseen, jossa isä oli maatilan poika ja äiti työläisperheen tytär. Olen aina ihaillut vanhempiani, jotka kaikki nämä vuodet ovat rakastaneet täysillä vaikka heidän poliittiset ajatuksensa ovat enemmän Marsista ja Venuksesta kuin mies ja nainen.


Isäni, rakensi meille kodin omin käsin. Kodin, jossa vanhempani edelleen asuvat. Kodin, josta ystäväni myöhemmin totesi: “olisin varmasti tasapainosempi ja normaali, jos olisin kasvanut tälläisessä kodissa”. Kaltaiselleni seikkailijalle ja maailmanmatkaajalle tuo koti on aina pysynyt turvasatamana.


80 -luvun alussa isäni viljeli kurkkua, tomaattia ja mansikoita. Vuoden -85 Manta myrsky tuhosi kasvihuoneet ja niin isäni aloitti kaiken alusta.


Hän oli taitava mies ja geeniperimänä osasi rakentaa. Pappani oli toiminut kunnan rakennustarkastajana maatilan ohessa. Ja kuin luonnostaan isästäni kuoritui kirvesmies.


Sitten tuli 90-luvun lama. Kukaan ei rakentanut mitään. Ei korjannut edes vuotavan navetan kattoa. Kotona syötiin kirjaimellisesti vain perunaa ja kastiketta. Aiti ja isä miettivät usein ruokapöydässä ääneen, kuinka maksaisivat juuri kotiimme rakennetun yläkerran. Kahden makuuhuoneen koti kun oli jäänyt pieneksi minulle, veljelle ja vanhemmille.

Loppuelämäni muistan sen keskustelun kun isäni lopulta myönsi, että joutuisimme hakemaan apua sosiaalitoimesta. Nähdessäni hänen hartioidensa valahtavan, tiesin, että tuo päätös ei ollut helppo.


Onnekkaina ja vanhempien kovalla työllä selvisimme pahimman yli. Monelle perheelle kävi paljon huonommin.


Kun rakennusmarkkinat ja talous taas kohenivat isäni jatkoi kirvesmiehenä kuten ennenkin, työllistäen itse itsensä.


Vuonna 1996, 16-vuotiaana kuulin isäni juttelevan äidilleni kuinka joka kerta kun hän sai talon valmiiksi, uudet omistajat kysyivät keneltä voisivat ostaa viimeistelysiivouksen. Minulla välähti; no minulta tottakai!


Kuten kuka tahansa vanhempi, molemmat vastustelivat ensin intoani täyttää kalenteri siivouskeikoilla ja pelkäsivät että se vaikuttaisi lukio-opintoihini. Mutta tyttärillä on keinonsa puhua isät ympäri 😉


Tein mainoksia pienen kylämme muutaman kaupan, postin ja huoltoaseman seinille. Pian lankapuhelimemme alkoikin soida ja minulla oli töitä usealle päivälle viikossa. Ensi askeleet yrittäjänä otin siis 16-vuotiaana. Tiedättekö muuten ketkä ostivat siivouspalveluja? Vanhukset. Mutta he maksoivat ennemminkin siitä, että kuuntelin heidän tarinoitaan samalla kuin silitin tyynyliinoja kuin itse siivoamisesta. Oli mahtavaa kuunnella heitä ja oppia. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi, niin se yksin asuva vanhuskin.


Isänikin yritti ihan oikeana yrittäjänä. Mutta vaikka töitä riitti, verot ja byrokratia tekivät siitä mahdotonta. Ikävä kyllä suomalainen verotus kohtelee pienyrittäjää ja suurta yritystä “tasa-arvoisesti” ja verovelat niskassaan hän joutui lopettamaan yritystoiminnan ja jatkamaan omatoimisena kirvesmiehenä. Noiden yrittäjävuosien takia hän ei ole voinut haaveillakaan aikaisesta eläköitymisestä tai lomista. En muista hänen viettäneen lomaa sitten vuoden 2010 jolloin avasimme hotellimme. Onko hän silti koskaan valittanut? Ei.


On ollut huikeaa, kun sitten niinä omina heikkoina hetkinä yrittäjänä, niinä hetkinä kun lapsille ei ollut varaa ostaa edes vaippoja tai kun tulvat tai muut luonnonkatastrofit ovat tuhonneeti kaiken rakentamamme, on isäni silti katsonut minua ylpeydellä ja arvostaen. Me molemmat tiedämme mitä se vaatii rakentaa yhtään mitään.


Minulle sankareita ovat kuten isäni, ahkerat, lannistumattomat, kaiken paskan kestävät pienyrittäjät. Sankareitani ovat ne, jotka veroilla ja byrokratialla (kirjaimellisesti) on yritetty tappaa, mutta jotka ovat pysyneet tämän maan selkärankana. Respect.


Minulla on isäni lupa jakaa hänen tarinansa.